Sata vuotta panssarivaunuja – Historian parhaat tankit, Osa 3 (1990-2017)

Panssarivaunujen 100-vuotisen historian kunniaksi Nojatuolikenraali esittelee historian 10 parasta ja aikansa uraauurtavinta panssarivaunua, aina panssarivaunun syntyhetkiltä digitaaliajan teräshirviöihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esiteltiin viisi maailmansotien ajan merkittävintä panssarivaunujen kehityksen suunnannäyttäjää, ja toisessa osassa kolme Kylmän sodan aikana kehitettyä teknologista edelläkävijää.

Tässä viimeisessä osassa esitellään kaksi nykyhetken parhaimpiin kuuluvaa mutta yleisesti vähemmän tunnettua taistelupanssarivaunua, joista molemmille yhteistä on vasta 1990-luvulta alkanut kehityshistoria ja perinteitä rikkova suunnittelufilosofia. Molemmat vaunut erottaa edeltäjistään niiden suunnittelu alusta asti digitaaliajan sotakoneiksi, vaikka ”digitalisaatio” oli niiden telojen jo kalkattaessa vielä lähes tuntematon muotisana.

Valinta historian parhaista tankeista on tehty vertailemalla kunkin aikakauden vaunuja vain toisiin oman aikansa vaunuihin, ja valituksi tuleminen on edellyttänyt joko aikalaisistaan selvästi poikkeavaa erinomaisuutta tai edelläkävijyyttä. Näin myös listan uusimpien vaunujen kohdalla, sillä pelkkä uutuus ei ole enää vuosikymmeniin riittänyt takaamaan panssarivaunun teknistä tai suorituskyvyllistä etumatkaa aikaisempiin sukupolviin verrattuna. Valinnassa on otettu huomioon vaunun perusominaisuuksien – liikkuvuuden, suojan ja tulivoiman – lisäksi myös vaunun miehistön taistelutehon kannalta tuikitärkeä käyttäjäystävällisyys. Kun ensimmäisenä vihollisvaunusta havainnon saanut ja tulen ensimmäisenä avannut vaunu on yleensä myös se ensikosketuksesta ainoana hengissä selvinnyt osapuoli, voi huono ergonomia tai kömpelö ammunnanhallintajärjestelmä tehdä muilta ominaisuuksiltaan ylivertaisestakin vaunusta helposti nykyaikaisen taistelukentän tykinruokaa.

Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita, ja oman suosikin puuttumista listalta saa ihmetellä. Vaunut esitellään kohteliaan etiketin mukaisessa järjestyksessä; siis vanhin ensin.

Leclerc

Leclerc (2)
Toisinaan myös AMX-56-tyyppinumerolla virheellisesti tunnettu Leclerc edustaa Ranskan vuosikymmeniä jatkuneen itsenäisen vaunukehityksen kärkeä. Vaikkei sitä olla nähty yhtä usein taistelukentillä kuin muita aikalaisiaan, on se todistanut itsensä Jemenin sisällissodassa. (Kuva: Rama / Wikimedia Commons)

Ranska oli panssarivaunujen varhaisimpia käyttäjiä ja toiseen maailmansotaan asti edelläkävijä sekä panssarivanujen kehityksessä että käytössä. Autoistaan paremmin tunnettu ranskalainen Louis Renault kehitti nykyaikaisen panssarivaunun prototyypin vain kuukausia sen jälkeen, kun Iso-Britannia oli tuonut ensimmäisen maailmansodan taistelukentille useimmilta ominaisuuksiltaan tekniseksi umpikujaksi osoittautuneen Mark IV -tankkinsa. Siksi onkin sopivaa, että vuonna 1992 palveluskäyttöön otettu ranskalainen Leclerc oli ensimmäinen länsimaissa kehitetty taistelupanssarivaunu, jossa toisen maailmansodan jälkeen perinteiseksi muodostunut neljän hengen miehistö on supistettu kolmeen. Kuten itävaunuissa, myös Leclercin tapauksessa supistus tapahtui korvaamalla ihmislataaja automaattilataajalla.

Automaattinen lataaja ei välttämättä voita ihmislataajaa nopeudessa eikä ihmislaatajan tavoin auta muuta miehistöä vaunun huoltotöissä tai vartiovuoroissa, mutta se voi toimia ihmislataajaa paremmin vaunun ollessa liikkeessä. Ennen kaikkea automaattilataaja pienentää miehistötilan kokoa ja siten koko vaunun panssaroitavaa tilavuutta. Se puolestaan mahdollistaa joko vaunun painon keventämisen panssaroinnista tinkimättä, tai suurikokoisempia vaunuja raskaamman panssaroinnin vaunun massaa kasvattamatta. Ranskalaiset suosivat Leclercin suunnittelussa liikkuvuutta panssaroinnin kustannuksella, ja Leclerc onkin 52 tonnin painollaan kolmesta kymmeneen tonnia kevyempi kuin ihmislataajaa käyttävät länsimaiset kumppaninsa. Osa massiivisesta painoerosta selittyy vaunun Abramsia tai Leopardia kevyemmällä panssaroinilla, mutta osa siitä on myös automaattilataajan ansiota.

Leclercissä automaattilataaja on toteutettu eri tavoin kuin itävaunuissa, joissa automaattilataaja on ollut vakiovaruste jo vuosikymmeniä ennen ranskalaisvaunua. Tornin alle sijoitetun ammuskarusellin sijaan Leclercin ammukset ovat tornin takaosassa panssariseinän taakse sijoitetussa revolverissa, josta ammukset syötetään yksi kerrallaan putkeen pienen luukun kautta. Ratkaisu on miehistölle huomattavasti turvallisempi kuin jalkojen alla rungossa oleva ammussäilö, mutta sallii myös tornin profiilin madaltamisen miehistöergonomiasta tinkimättä. Leclercin miehistötilat ovatkin aivan eri planeetalta kuin ahtaiden itävaunujen, joissa miehistö sijoitellaan sinne mihin koneiston viemät tilat sattuvat sallimaan. Ranskalaisinsinöörit ovat tiedostaneet ergonomian merkittävän vaikutuksen miehistön taistelukestävyyteen ja tehokkuuteen.

Leclercissä käytetty revolverilataaja sallii myös huomattavasti pidemmät yhtenäiset nuoliammukset kuin itävaunujen karusellilataajat, joiden geometria edellyttää kahteen osaan jaettuja ampumatarvikkeita. Kun itävaunuissa ruutipanos ladataan putkeen erikseen nuoliammuksen perään, Leclercissä ja muissa länsivaunuissa nuolen perä saa ulottua pitkälle ammuksessa kiinni olevan ruutipanoksen sisälle. Näin tykin suusta yliääninopeudella kiitävästä metallinuolesta voidaan tehdä pidempi. Nuoliammusten pituus puolestaan määrää ylärajan sille, kuinka paljon panssaria kanuunasta ammuttu nuoli pystyy enimmillään läpäisemään ennen kuin sen liike-energia ja massa on kulutettu loppuun.

Leclerc in camo
Leclerc naamioituna Strong Europe Tank Challenge 2017 -panssarimieskilpailussa. (Kuva: U.S. Army Europe)

Leclerc on sekä tulivoimaltaan että panssaroinniltaan vertailukelpoinen muihin länsivaunuihin nähden, mutta se ei ole saavuttanut samanlaista vientimenestystä kuin markkinoille aiemmin ehtineet amerikkalainen Abrams ja saksalainen Leopard. Vientiasiakkaiden puute on haitannut vaunun jatkokehitystä, kun päivityksistä maksavia asiakkaita on vain kaksi: Ranska ja Arabiemiraatit. Ilmeisestä potentiaalistaan ja nuoremmasta iästään huolimatta Leclerc on siten pudonnut joillakin osa-alueilla kehityksen kärjestä.

Ensimmäinen todellisen tulikasteensa Leclerc sai vasta kuluvalla vuosikymmenellä, Arabiemiraattien puututtua Jemenin sisällissotaan. Sodassa Houthi-kapinallisia vastaan Leclerc on osoittanut itsensä vähintään Abramsin veroiseksi vaunuksi ja potentiaalisten vientiasiakkaiden kiinnostus Leclerciä kohtaan on herännyt uudelleen. Ranska on myös vihdoin aloittanut Leclercin päivittämisen vastaamaan 2020-luvun tarpeita, minkä myötä Leclerc voi ainakin osin saada takaisin teknisen etumatkansa muihin länsivaunuihin ja Venäjän uusimpiin T-72:n ja T-90:n kehitysversioihin. Nähtäväksi jää, antaako Euroopassa uudelleen alkanut varustauminen ranskalaisvaunulle uuden elämän.

K2 Black Panther

K2BlackPanther
Korealainen K2 Black Panther on maailman teknisesti edistynein palveluskäytössä oleva taistelupanssarivaunu. (Kuva: ROK Armed Forces)

Korealainen K2 Black Panther on uusin massatuotantoon ja palveluskäyttöön otettu taistelupanssarivaunu. Perusratkaisuiltaan se ei ole vaunu, joka mullistaisi panssarivaunujen suunnittelun tai välttämättä edes näyttäisi seuraavan vaunusukupolven kehityksen suuntaa, kuten Venäjän prototyyppiasteella oleva T-14 Armata tai Saksan Leopard 2:lle kehitetyt uusimmat teknologiademot. Se ei uutuudestaan huolimatta ole myöskään kaikilla osa-alueilla parempi tai edes yhtä hyvä kuin jo kaksi vuosikymmentä käytössä olleet amerikkalainen M1A2 Abrams tai saksalainen Leopard 2A6. Sen sijaan K2 on korealainen visio siitä, mitä 2010-luvun parhaalla käytettävissä olevalla teknologialla on mahdollista saavuttaa, ja sellaisena eräänlainen panssarivaunujen perinteisen suunnittelufilosofian huipentuma.

K2:n kehityksen lähtökohtana oli saada Korealle kauttaaltaan korealaisvalmisteinen taistelupanssarivaunu. Maan teollisuus oli jo aiemmin hankkinut kokemusta oman panssarivaunun suunnittelusta ja valmistuksesta Koreassa tuotetuilla, mutta vahvasti amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin komponentteihin pohjautuneilla sekä Abramsin perusratkaisuista voimakkaasti mallia ottaneilla K1- ja K1A1-vaunuilla. K2:n kohdalla maa halusi katkaista aseteollisuutensa riippuvuuden ulkomaisista toimittajista ja niiden vientirajoitteista. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö K2 käyttäisi runsaasti länsimaista teknologiaa: Vaunun pääase on saksalaisen Rheinmetallin lisenssillä valmistettu kopio Leopard 2:n käyttämästä 120mm L55-kanuunasta, vaunun automaattilataaja on lainattu ranskalaisesta Leclercistä, ja vaunun ensimmäiset 100 tuotantokappaletta käyttivät saksalaisen MTU:n diesel-moottoria, koska riittävän luotettavan ja tehokkaan korealaisen moottorin valmistuminen kesti odotettua pidempään.

Lisenssiteknologiastaan huolimatta K2:ssa on kuitenkin paljon myös alkuperäistä korealaista huipputeknologiaa. Se onkin monella tapaa kuin korealaisen teknologiapäivityksen saanut Leclerc.

Vaunun jousitus esimerkiksi on kaikista länsivaunuista poiketen hydropneumaattinen, mikä mahdollistaa jousituksen korkeuden muuttamisen ajajan tilasta käsin. Ominaisuudesta on epäilemättä hyötyä Korean niemimaan vuoristoisessa maastossa, jossa vaunu voi jousituksellaan eteen tai taakse ”niiaamalla” lisätä tykkinsä pystyulottuvuutta ylös tai alaspäin. Lisäksi maavaran pienentäminen nestekaasujousituksen avulla mahdollistaa vaunun ”istumisen” normaalia matalampaan torniasemaan, jossa vaunun runko jää viholliselta piiloon maavallin tai muun esteen taakse. Nykyisistä länsivaunuista poiketen K2 on myös varustettu tutkalla ja automaattisella ammunnanhallintajärjestelmällä, joiden avulla vaunu voi havaita ja tuhota kohteita huomattavasti huonommissa maasto- tai keliolosuhteissa ja pidemmiltä etäisyyksiltä.

Tutkansa avulla K2 pystyy havaitsemaan lämpökameraltakin piilossa olevia kohteita, tunnistamaan automaattisesti havaitsemiensa vaunujen tai muiden ajoneuvojen tyypin, sekä varoittamaan omien joukkojen joutumisesta vaunun tähtäimiin. Tutkan avustama ammunnanhallintajärjestelmä puolestaan pystyy lukittautumaan liikkuvan maaliin ja seuraamaan sitä automaattisesti oikealla ennakolla ilman, että ampujan tarvitsee suunnata vaunun tornia maalin perässä käsin. Ammunnanhallintajärjestelmä kykenee ilmeisesti myös tekemään maalien valinnan, seurannan ja tuhoamisen täysin itsenäisesti, mikäli miehistö ja asevoimien omat säännöt sallivat sen niin tehdä. Ominaisuuden avulla vaunu voi taistella tappioiden tai muun tilanteen niin vaatiessa myös yhden tai kahden hengen miehistöllä, tai vaikka valvoa puolustuslinjaa kokonaan ilman miehistön läsnäoloa. Tietokoneen keskittyminen ei myöskään herpaannu univajeen, tylsistymisen tai taisteluväsymyksen vuoksi, mikä lisännee vaunun osumatarkkuutta ja taistelunkestävyyttä pitkittyneissä operaatioissa. Venäläisvaunujen tavoin tutka varoittaa vaunumiehistöä myös lähestyvistä panssarintorjuntaohjuksista.

K2:lle on kehitteillä myös tykistön puolelta tuttu, mutta taistelupanssarivaunuille ainutlaatuinen ”älykäs” ampumatarvike, jonka avulla vaunu pystyy tuhoamaan myös horisontin takana olevia kohteita epäsuoralla tulella. Vaunu voi taaksepäin niiamalla ampua KSTAM-älyammuksen korkealla ballistisella kaarella aina 8 kilometriin asti, minkä jälkeen laskuvarjon varassa laskeutuva ammus joko etsii ja tuhoaa itse tunnistamansa vihollisvaunut tai antaa ampujansa valita tuhottavan kohteen datalinkin välityksellä.

15373704976_602fa425a0_o2
K2 savuttaa ja niiaa jousituksellaan tuliasemassa taisteluharjoituksen aikana. (Kuva: ROK Armed Forces)

Kehittyneistä ominaisuuksistaan huolimatta K2 ei kuitenkaan ole välttämättä kaikissa olosuhteissa parempi kuin vuosikymmeniä vanhemmat, mutta päivitetyt Abramsit ja Leopardit. K2 on selkeästi kehitetty Korean olosuhteisiin ja puolustukselliseen sodankäyntiin, mikä näkyy esimerkiksi vaunun panssaroinnissa. Vaunun väitetään kestävän edestä 120mm panssarivaunukanuunojen tulta, mutta vahva panssarointi suojaa vaunua käytännössä vain suoraan edestä. Abramsista ja jopa esikuvanaan toimineesta Leclercistä poiketen K2:n tornin kyljet ovat äärimmäisen kevyesti panssaroituja, eikä vaunu todennäköisesti kestäisi sivuilta edes kevyiden panssarintorjunta-aseiden tulta. Ratkaisu on epäilemättä kompromissi korealaisen maaston vaatiman hyvän liikkuvuuden varmistamiseksi, sillä vaunun paino on pidetty etusektorin raskaasta suojauksesta huolimatta 55 tonnissa – tuhansia kiloja Abramsia ja Leopardia kevyempänä. Puolustuksellisessa sodankäynnissä ja Korean maastossa ratkaisu ei myöskään ole niin suuri heikkous kuin se olisi esimerkiksi vihollisen ryhmitykseen hyökättäessä tai kaupungeissa tai laajoilla aukeilla taisteltaessa.

K2 on selvästi Korean olosuhteisiin kehitetty, mutta myös teknologisesti kehittynein (ja kallein) palveluskäyttöön otettu taistelupanssarivaunu missään päin maailmaa. Onko K2 sitten paras nykyisin käytössä oleva taistelupanssarivaunu? Riippuu käyttäjästä, sillä Saksan tuore Leopard 2A7, Yhdysvaltain kehitteillä oleva M1A2 SEP v3 tai Israelin järkälemäinen Merkava IV sopivat kaikki kattavamman panssarointinsa ansiosta useampiin tilanteisiin häviämättä K2:lle juurikaan tulivoimassa tai maastokelpoisuudessa. Vientitilauksia K2 ei ole toistaiseksi saanut, mutta Korea on myynyt K2:n teknologiaa Turkille, jonka kehitteillä oleva kotikutoinen Altay-vaunu lainaa myös monia K2:n suunnitteluratkaisuja.

K2 jäänee historiaan yhdestä viimeisistä taistelupanssarivaunuista, joissa vielä on miehitetty torni ja jossa miehistön kyky tähystää vaunun ympäristöä perustuu vielä peilien kautta tai pää ulkona tähystämiseen. Jotkin K2:n teknologioista epäilemättä siirtyvät myös seuraavan sukupolven vaunuihin, mutta K2 jäänee sukupolvensa joutsenlauluksi; osoitukseksi siitä, mihin toisesta maailmansodasta saakka periytyvä taistelupanssarivaunujen konsepti venyi ennen tietokoneiden avulla etäkäytettäviä asetorneja, virtuaalilaseja, ja kokonaan miehittämättömiä vaunuja.

Paras tankki?

Mikä sitten on 100 vuoden kehityksen tuloksena tämän hetken paras taistelupanssarivaunu, jos ei teknologialtaan kehittynein K2?

Venäjän T-14 Armata on vasta prototyyppiasteella, eikä Venäjän kyvystä kehittää vaunun sinänsä edistyksellisen konseptin edellyttämää huipputeknologiaa ole mitään takeita. Venäjän nykyiset T-90 ja T-72 -vaunut ovat uusimmissa kehitysversioissaan vaarallisia vastustajia mille tahansa tankille, mutta eivät kuitenkaan lähelläkään panssarivaunujen teknisen kehityksen kärkeä.

Iso-Britannian Challenger 2 oli hetken aikaa maailman parhaana pidetty taistelupanssarivaunu erityisesti sen edistyksellisen panssarointinsa vuoksi, mutta sen tekninen etumatka kurottiin lopulta pian kiinni – eikä vähiten siksi, että britit jakoivat teknologiansa liittolaisilleen mutta lopettivat itse säästösyistä Challengerin jatkokehityksen. Jotkin Challenger 2:n perusratkaisuista osoittautuivat jälkeenpäin myös sikäli onnettomiksi, ettei vaunun tulivoiman päivittäminen nykyisen Abramsin, Leclercin, Leopard 2:n tai K2:n tasolle ole edes mahdollista ilman kokonaan uutta tornia. Lisäksi vaunu on muihin nykyvaunuihin verrattuna onnettoman hidas.

Merkava Mk 4 front
Israelin uusin taistelupanssarivaunu Merkava Mk 4, tai Merkava IV. (Kuva: Wikimedia Commons)

Israelin Merkava IV on usein ja hyvästä syystä maailman parhaana pidetty panssarivaunu. Vaunu on rikkonut monia tankkisuunnittelun perinteitä maksimoidakseen miehistön saaman suojan ja mahdollistaakseen Israelin kaupunkisodissaan kaipaamia erikoisuuksia, kuten jalkaväen kuljettamisen vaunun sisällä. Se häviää kuitenkin muille länsivaunuille niin liikkuvuudessa kuin tulivoimassakin.

Myös Kiina ja Japani ovat Korean tavoin kirineet panssarivaunujen kehityksessä lähelle länsimaiden tasoa, mutta Kiinan ZTZ-96 ja VT-4 -vaunujen todellisesta tasosta on vain vähän konkreettista tietoa ja Japanin Type 10 on paikallisten olosuhteiden sanelemana varsin kevyesti panssaroitu, keskiraskaan panssarivaunun uudelleensyntymä.

Taistelupanssarivaunuja valmistavat toki myös Pakistan, Intia, Iran, Turkki, Ukraina, Serbia ja Puola, mutta niiden vaunuilla ei maailman parhaimman titteliä hätyytellä. Näin ollen tämän hetken monikäyttöisimmät, keskeisiltä ominaisuuksiltaan tasapainoisimmat taistelupanssarivaunut ovat, yhä edelleen, 1970-luvulla telojensa kalistelun aloittaneet M1 Abrams ja Leopard 2 – toki uusimmissa M1A2 SEP v2 ja Leopard 2A7 -kehitysversioissaan. Alati jatkuvien päivitysten myötä ne ovat pysyneet myös aselajinsa teknisinä edelläkävijöinä, ottaen kiinni ja ohittaen myös useimmat uudemmat tulokkaat. Niiden tuloillaan olevat seuraavat päivitysversiot, A2 SEP v3 ja 2A7V todennäköisesti viitoittavat jo suuntaa seuraavan sukupolven vaunujen kehitykselle. Panssarivaunun toinen vuosisata on kauko-ohjattavuuden ja itseohjautuvuuden myötä alkamassa lähes yhtä vallankumouksellisissa merkeissä kuin ensimmäinenkin.

Mainokset

One thought on “Sata vuotta panssarivaunuja – Historian parhaat tankit, Osa 3 (1990-2017)

Kommentoi vapaasti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s