Sata vuotta panssarivaunuja – Historian parhaat tankit, Osa 1 (1916-1959)

5. Centurion

British Centurion tank 105mm L7
Centurion on edelleen britti-vaunumiesten ylpeys. (Kuva: Paul/Flickr)

Jos toinen maailmansota ei olisi johtanut yhä vain päättömämpien raskaiden panssarivaunujen kehittämiseen KV:n varhaisen menestyksen saattelemana, Centurion voisi olla pelkkä satavuotisen panssarivaunuhistorian anekdootti. Mutta koska 1930- ja 40-lukujen maailmaa johtivat megalomaaniset idiootit, ja koska briteillä kesti 30 vuotta ymmärtää mikä heidän itsensä keksimästä panssarivaunusta teki hyvän, Centurionista tuli merkkitapaus.

Centurionia kutsutaan usein ensimmäiseksi moderniksi taistelupanssarivaunuksi – siis vaunuksi, joka nimellisesti yhdistää raskaan ja keskiraskaan panssarivaunun parhaat puolet, eli toisten panssarivaunujen tulta hyvin kestävän raskaan panssaroinnin hyvään tulivoimaan ja keskiraskaiden vaunujen hyvään liikkuvuuteen. Toisin sanottuna taistelupanssarivaunu on raskas panssarivaunu, joka on saanut alleen riittävän tehokkaan moottorin ja voimansiirron liikkuakseen yhtä ketterästi, kuin heikommin panssaroitu keskiraskas panssarivaunu. Tämän määritelmän Centurion täyttää: Se oli hyvin panssaroitu, kohtalaisen liikkuva, sen miehistötilat olivat aikakauteen nähden varsin siedettävät, ja sen aseistus oli versiosta riippumatta aikakauteensa nähden aina erinomainen.

Centurion ei kuitenkaan ollut aikansa ainoa, eikä välttämättä edes ensimmäinen, taistelupanssarivaunun ominaisuuksilla varustettu vaunu. Venäläiset haluavat kunnian miehistötiloiltaan huomattavasti huonommalle T-54:lleen, ja ovatpa jotkut sovittaneet titteliä jopa toisen maailmansodan saksalaiselle Pantherille tai amerikkalaiselle Pershingille.

British Centurion 105mm L7
Centurion brittiväreissä 105mm L7-tykillä varustettuna. (Kuva: Simon Q/Flickr)

Centurionin etuna muihin verrokkeihinsa nähden on se, että se ei ole millään osa-alueella erityisen huono. Se on kuin saksalaisten 30-luvun Panzer III teknisesti 50-luvulle päivitettynä.  Ei kovin imartelevaa, mutta se oli sotavuosina nähtyjen monien typeryyksien jälkeen jo saavutus sinänsä. Varsinkin briteiltä, joilta Centurion oli ensimmäinen tasaisesti hyvä panssarivaunu sitten panssarivaunun keksimisen. Selvästi ylitse muiden Centurionin nostaa kuitenkin kaksi ominaisuutta: sen myöhempien versioiden saama 105mm L7-tykki, josta tuli länsimaisten panssarivaunukanuunoiden standardi vuosikymmeniksi eteenpäin, sekä sen ensimmäisenä maailmassa saama pääaseen vakain, joka vakautti tykin vaunun liikkuessa sekä pysty- että sivusuunnassa.

Vakaimen avulla tankit pystyvät tänä päivänä ampumaan liikkeestä lähes yhtä tarkasti kuin paikoiltaan, minkä vuoksi vaunujen ei tarvitse enää pysähtyä maalitauluksi kesken hyökkäyksen (tai vetäytymisen) vain ampuakseen vihollista kohti. Mutta siinä missä nykyiset vaunut tasapainottelevat tykin päällä vaikka kaljakolpakkoa, riitti Centurionin vakain lähinnä pitämään tykin suurin piirtein oikeassa suunnassa ennen kuin vaunu hidasti tarkempaa tähtäystä ja laukausta varten. Siitäkin huolimatta vakaimella oli kuitenkin suuri merkitys vaunun taistelukyvylle, ja teknologisena edistysaskeleena se oli kenties merkittävin harppaus panssarivaunujen kehityksessä sitten Renault FT:n pyörivän tornin.

Centurionin vuonna 1959 saama L7-tykki puolestaan riitti paksuimpienkin raskaiden vaunujen läpäisyyn, mikä viimeistään teki Centurionista todellisen, eri vaunutyyppien parhaat puolet yhdistävän “universaalin” taistelupanssarivaunun. Sen myötä britit ymmärsivät vihdoin luopua viimeisistäkin koomisen huonoista raskaista vaunuistaan, näyttäen pitkästä aikaa muille esimerkkiä panssarivaunujen käyttötavoissa.

Israeli Centurion tank 105mm L7
Centurion israelilaisväreissä. Vaunu palveli ympäri maailman kymmenissä eri versioissa mm. Ruotsin, Israelin, Egyptin, Australian ja Etelä-Afrikan asevoimissa. (Kuva: Bukvoed/Wikimedia Commons)

L7 on käytössä ympäri maailman yhä edelleen, eikä pelkästään romuraudalla taistelevien kehitysmaiden arsenaalissa, vaan myös useiden Nato-maiden etulinjan joukoilla. Itse Centurion on maailmalta jo lähes kadonnut, mutta pysyi länsinaapurissamme Ruotsissa sotakalustona aina 2000-luvun alkuun saakka, jolloin sen kerrotaan edelleen pärjänneen harjoituksissa vielä huomattavasti nykyaikaisempia Leopard 2 -vaunujakin vastaan.

Toisen maailmansodan aikaisten kokeilujen jälkeen Centurion viitoitti panssarivaunujen suunnittelulle uudelleen sen Renault FT:n ja Panzer III:n osoittaman tien, jota on yksittäisiä (ja yleensä epäonnistuneita) poikkeuksia lukuunottamatta seurattu niin idässä kuin lännessäkin aina tähän päivään saakka.


Ei jatkoon: T-34

Suomalaisittain ”Sotkana” tunnettu venäläinen T-34 on yksi toisen maailmansodan ikonisimmista vaunuista. Se oli sodan lopputulosta ajatellen myös kenties merkittävin yksittäinen panssarivaunu koko sodassa. Miksei se siis päässyt listalle?

Yksinkertainen vastaus on, että T-34 ei ollut hyvä vaunu. Maineestaan huolimatta siinä ei ollut juuri mitään erikoista, kahta piirrettä lukuunottamatta. T-34:n kohtaaminen oli kyllä saksalaisille shokki ja johti suoraan T-34:sta vahvasti mallia ottaneen Pantherin kehittämiseen, mutta se johtui enemmän saksalaisten omista laiminlyönneistä kuin T-34:n erinomaisuudesta.

Two T-34/76 tanks
Kaksi vuosimallin 1941 T-34-vaunua. (Kuva: Venäjä/Wikimedia Commons)

T-34:sta teki saksalaisille pelottavan vastustajan ainoastaan sen panssarointi ja tehokas tykki, sekä vaunujen puhdas lukumäärä. T-34:n joka suunnasta hyvin kaltevoitettu panssarointi kimmotti saksalaisten vaunujen ammuksia ja kesti paksuutensa ansiosta hyvin niitäkin, jotka eivät kimmonneet. Yleisistä harhaluuloista huolimatta venäläiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka olivat ymmärtäneet kaltevan panssaroinnin merkityksen. T-34:ssa se oli kiistatta oikea ratkaisu oikeaan aikaan, mutta vähintään yhtä suuri syy vaunujen menestykselle kuin itse panssarointi oli saksalaisvaunujen aseistus: Saksan asevoimat olivat menestyksensä huumaamana laiminlyöneet vaunujensa tykkikaluston päivittämisen ja vitkutelleet käytössä olleita tykkejä tehokkaampien, pitkäputkisten 75mm panssarintorjuntatykkien kehitystä. T-34:n oma 76mm tykki oli sama kuin raskaassa KV-1:ssa, mikä oli erinomaisen viisas ratkaisu neuvostosuunnittelijoilta, ja puhkoi tehokkaasti saksalaisvaunujen panssarit lähes kaikilta etäisyyksiltä.

Panssarinsa ja tykkinsä lisäksi T-34:n etuna oli sen leveät telat, joiden ansiosta vaunu jäi paljon vähemmän kiinni mudaksi ja jäiseksi sohjoksi muuttuneisiin aroihin ja peltoihin kuin kapeatelaiset saksalaisvaunut. Siihen T-34:n edut sitten jäivätkin.

T-34 oli mekaanisesti erittäin epäluotettava, vaunuissa ei ollut radioita vaan johtaminen tapahtui lippumerkeillä, ja vaunun johtaja joutui toimimaan ahtaassa kahden hengen tornissa myös ampujana. Tornissa ei ollut lattiaa, vaan lataaja joutui tornin kääntyessä kävelemään tykin perässä ammuslaatikoiden päällä. Tornista ei myöskään juuri nähnyt ulos, ja vaunun tähtäinoptiikat olivat saksalaisiin verrattuna surkeat pitkillä etäisyyksillä. Puutteensa T-34 korvasi sodan alkuvuosina panssaroinnillaan ja loppuvuosina sillä, että niitä oli paljon. Todella paljon.

”Sotkan” pahimmat puutteet korjattiin lopulta, kun vaunu sai uuden pääaseen vaatiman suuremman tornin ja tyyppinimeksi vaihtui tykin kaliiperin mukainen T-34/85. Se päivitti vaunun tulivoiman ajanmukaiselle tasolle, vapautti johtajan ampujan roolista ja paransi vaunun tornin panssarointia. Mutta kaikki tämä tapahtui vasta vuonna 1944, jolloin itärintaman tärkeimmät ratkaisutaistelut olivat jo takana ja Saksa oli tuonut rintamalle jo paljon päivitettyäkin Sotkaa paremman panssarivaunun, Pantherin. Vuonna ’44 T-34:n panssarointi ei myöskään enää ollut kovin kurantti, sillä vanhemmatkin kolmos- ja nelos-Panzerit olivat saaneet tykit, jotka kykenivät puhkomaan Sotkan panssarin melko luotettavasti. T-34:n parhaana ominaisuutena läpi sodan säilyi se, että Neuvostoliiton sotateollisuus kykeni valmistamaan niitä nopeassa tahdissa tuhansia ja taas tuhansia.

T-34 oli Neuvostoliitolle oikea vaunun oikeaan aikaan ja se näytteli merkittävää roolia Saksan panssariaseen kuluttamisessa loppuun. T-34 oli erinomainen kulutussodan työkalu, mutta ei erityisen hyvä panssarivaunu.

T-34 on toisen maailmansodan ylistetyimpiä vaunuja - mutta ei parhaimpia.
T-34 on toisen maailmansodan ylistetyimpiä vaunuja – mutta ei parhaimpia. (Kuva: Venäjä/Wikimedia Commons)

Seuraavassa osassa: Historian parhaat vaunut vuosilta 1960-1989

Mainokset

2 thoughts on “Sata vuotta panssarivaunuja – Historian parhaat tankit, Osa 1 (1916-1959)

Kommentoi vapaasti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s