Sata vuotta panssarivaunuja – Historian parhaat tankit, Osa 1 (1916-1959)

3. PzKpfw III

Toisen maailmansodan alussa saksalaiset panssarivaunut eivät olleet ylivoimaisia muihin nähden paksumman panssarointinsa tai järeämpien tykkiensä ansiosta. Päinvastoin, lähes kaikki Euroopan suurvalla puolalaisista britteihin rakensivat sekä raskaammin panssaroituja että paremmin aseistettuja vaunuja kuin saksalaiset. Saksalaiset sen sijaan ymmärsivät panostaa riittävän tilaviin miehistötiloihin ja radioihin. Panzerkampfwagen III, tai tuttavallisemmin Panzer III, oli saksalaisen vaunusuunnittelun ilmentymä aina sodan alusta sen loppuun, ja sen perimä näkyy vaunuissa aina tähän päivään saakka.

Early model Panzer III in Yugoslavia
PzKpfw III varhaisessa ulkoasussaan sotavuosien propagandakuvassa. (Kuva: Bundeswehr/Wikimedia Commons)

Panzer III oli tasapainoinen luomus: Kohtuullisesti aseistettu, kohtuullisesti panssaroitu, kohtuullisen nopea ja maastokelpoinen, kohtuullisen luotettava. Kuulostaa keskinkertaiselta, mutta jo se teki siitä sotavuosina paremman tankin kuin useimmat verrokkinsa. Siinä ei ollut vakavia puutteita tai rampauttavia suunnitteluvirheitä (kuten useimmissa aikansa vaunuissa), ja alustassa riitti päivitysvaraa lähes sodan loppuun saakka. Vaunun todellinen erityislaatuisuus piili kuitenkin sen tornissa.

Ensimmäinen hienous kolmos-Panzerin tornissa oli sen lattia. Kyllä, lattia. Useimmissa vaunuissa ennen sitä vaunumiehistö joutui joko istumaan seinään kiinnitetyillä penkeillä tai kävelemään tornin mukana sen pyöriessä. Ahtaassa tornissa käveleminen samalla tykkiä ladaten ja jalkojaan varoen ei taatusti ollut yhdessäkään vaunussa yhdenkään lataajan mielikokemus, varsinkaan sen jälkeen, kun ampuja kytki päälle hydraulisen suuntausmoottorin ja tornin vauhdista jälkeen jääminen tai kompurointi tarkoitti jalan murskaantumista jonnekin tornin, rungon, ammusten ja säilytyslaatikoiden väliin. Mutta ei Panzer III:ssa, sillä siihen asennettiin Ranskan valloituksen jälkeen lattia, joka kääntyi tornin mukana. Sen ansiosta lataajan tai ampujan ei tarvinnut enää juosta kohdettaan etsivän tykin perässä. Siitä huolimatta lattiattomia torneja nähtiin vielä vuosikymmeniä Panzer III:n jälkeen. Kolmos-Panzer ja sen kanssa rinnakkain kehitetty Panzer IV olivat edelläkävijöitä.

Toisin kuin useimmissa muissa aikansa tankeissa, kolmos-Panzerin tornissa oli lisäksi tilaa kolmelle hengelle. Se tarkoitti, että torniin mahtui erikseen sekä johtaja, ampuja, että lataaja, eikä kenenkään tarvinnut tehdä kahden tai kolmen ihmisen työtä. Se oli huomattavan edistyksellistä jo vuonna 1937 tuotantoon ehtineeltä, alun perin vain 15 tonnia painavalta vaunulta. Esimerkiksi paljon maineikkaampi venäläinen T-34, legendaarinen ”Sotka”, sai kolme henkeä mahduttavan tornin vasta vuonna 1944. Neljä vuotta aiemmin, Saksan hyökätessä Ranskaan, kaikissa Ranskan tärkeimmissä panssarivaunuissa oli puolestaan edelleen yhden hengen tornit – Renault FT:n esimerkkiä seuraten.

Late model Panzer III N
Myöhempien aikojen päivitetty Panzer III N itärintamalla. (Kuva: Bundeswehr/Wikimedia Commons)

Kolmen hengen torni antoi taistelussa saksalaisvaunuille selvän etulyöntiaseman. Kun johtajan ei tarvinnut itse ladata tai tähdätä vaunun aseita, saattoi hän keskittyä oman vaununsa tai vaunujoukkueensa johtamiseen: vihollisten tähystämiseen ja maalien etsimiseen, yhteydenpitoon toisten vaunujen tai jalkaväen kanssa, maaston ja taktisen tilanteen lukemiseen, seuraavan tuliaseman etsimiseen, vihollisen aikeiden aavistamiseen…

Mikä parasta, johtajan johtaessa ampuja ja lataaja saattoivat jatkaa tulitusta ja uusien maalien etsimistä tarvittaessa täysin itsenäisesti. Usein toisen maailmansodan parhaana panssarivaununa pidetyssä T-34:ssä johtaja saattoi joko johtaa tai antaa tykkinsä laulaa, mutta ei molempia. Lopputulos oli, etteivät paperilla teknisesti paljon vaikuttavammat puolalaiset, ranskalaiset ja venäläiset vaunut taanneet liittoutuneille ylivoimaa Saksan usein alivoimaisempia ja paljon heiveröisempiä panssareita vastaan.

Panzerkampfwagen III in Aberdeen
Sodasta selvinnyt kolmos-Panzer Aberdeenin panssarimuseossa. (Kuva: PlaidBaron/Wikimedia Commons)

Myös britit olivat ymmärtäneet kolmihenkisen tornin tärkeyden jo varhain, mutta änkivät vaunumiehistönsä joko epäkäytännöllisen ahtaisiin torneihin tai pitäytyivät tuotannollisista syistä kaksihenkisissä torneissa aina 1940-luvun alkuun saakka. Muutenkin brittivaunujen tehtävänä näyttää aina 1940-luvun puoliväliin saakka olleen lähinnä esitellä, kuinka kaikki hyvän panssarivaunun ainesosat oli mahdollista pilata yhdistämällä ne mielikuvituksellisen moninaiseen repertuaariin huonoja ideoita.

Panzer III sen sijaan oli perusratkaisuiltaan kaikessa yksinkertaisuudessaan edelläkävijä, jonka jälkeen panssarivaunujen kehitys on, ajoittaisia huonoja ideoita lukuunottamatta, ollut aina tähän päivään saakka ainoastaan yksityiskohtien hiomista. Ei siis ihme, että PzKpfw III oli perusratkaisuiltaan lähes identtinen vielä kolme vuosikymmentä myöhemmin kehitettyjen taistelupanssarivaunujen kanssa.

4. KV-1

Venäläisistä vaunuista toisen maailmansodan ajalta tunnetuimpia lienevät legendaarinen T-34 sekä Stalinin mukaan nimetyt jättiläismäiset IS-vaunut. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, niissä ei kuitenkaan ollut kerrassaan mitään ihmeellistä. Niiden parhaat ideat oli kopioitu sellaisinaan muualta ja niiden suurin ansio oli tulla tuotetuksi (ja tuhotuksi) fantastisissa määrissä. Erään vähemmän tunnetun poliitikon mukaan nimetty KV-1 oli sen sijaan poikkeuksellinen vaunu.

KV-1 m1941 Parolan panssarimuseo
KV-1 vuoden 1941 kehitysversiossaan Parolan panssarimuseossa. (Kuva: Balcer/Wikimedia Commons)

KV-1:n kunnia oli olla maailmanhistorian ensimmäinen raskas panssarivaunu, jonka olemassaolo ei ollut täysi fiasko. Raskaiden panssarivaunujen idea on aina panssarivaunujen syntymästä saakka ollut kuolemaa halveksuvan, lähes läpäisemättömän panssaroinnin yhdistäminen murhaavaan tulivoimaan, yleensä nopeuden ja usein maastokelpoisuudenkin kustannuksella. Alkeellinen teknologia ja sarja toinen toistaan huonompia ideoita teki kaikista raskaista panssarivaunuista kuitenkin joko matelevia järkäleitä tai heiveröisiä, hernepyssyillä aseistettuja jättejä. Useimmat olivat molempia.

Toisen maailmansodan kynnyksellä lähes jokainen suurvalta rakensi tai oli rakentanut toinen toistaan suurempia raskaita tai “super-raskaita” panssarivaunuja – ja lähes poikkeuksetta niiden ainoa mainitsemisen arvoinen saavutus kevyempiin vaunuihin nähden oli se, että niihin oli helpompi osua.

Sitten maailma – tai oikeammin saksalaiset – näkivät KV:n. Kuten muutkin raskaat vaunut, myös KV-1 oli aikansa kevyempiin vaunuihin nähden hidas. Mutta se oli leveiden telojensa, jykevän jousituksensa ja aikaansa nähden tehokkaan moottorinsa ansiosta siitä huolimatta varsin maastokelpoinen. Mikä tärkeintä, KV oli niin hyvin panssaroitu, että se oli sodan alkuvuosina likimain tuhoutumaton, ja sen paksu panssari turhautti saksalaisia vielä vuosienkin päästä. KV:ssa oli neuvostovaunuille epätyypillisesti myös kolmen hengen torni, mikä vapautti johtajan kädet ja silmät ampujan ja lataajan tehtävistä.

KV-85 monument in Avtovo
Uudemmalla tornilla ja 85mm tykillä varustettu KV-1, eli KV-85, monumenttina itselleen jossain Pietarin lähistöllä. (Kuva: One half 3544/Wikimedia Commons)

Vaunu oli myös tulivoimainen, sillä sen tehokas 76.2mm tykki läpäisi helposti saksalaisvaunujen panssaroinnin ja oli riittävän järeä ollakseen tehokas myös jalkaväkeä vastaan. Suurempaan 85mm tykkiin päivitettynä KV:sta tuli myös tehokas ‘Tiikerin tuhoaja’, vaikka saksalaisen Tigerin maine pelottavampi onkin.

Lopulta KV oli kaikkine kehitysversioineenkin vain keskinkertainen taisteluväline. Mutta siinä se ei ollut yksin, sillä sama päti kaikkiin raskaisiin panssarivaunuihin, jotka eivät olleet yksiselitteisesti huonoja. Maailmalla vain kesti vuosikymmeniä oivaltaa, etteivät voimansiirtokoneistoonsa nähden liian raskaat ja hitaat teräsjärkäleet olleet hintansa väärti kaikin tavoin monipuolisempiin ja luotettavampiin keskiraskaisiin vaunuihin verrattuna.

KV ei ollut sodan ensimmäinen, paras, eikä viimeinen raskas panssarivaunu, mutta se todisti, että raskaatkin vaunut saattoivat olla, jos ei nyt hyviä, niin ei ainakaan ihan täysin hyödyttömiä. Saksa oli KV:n kohdatessaan vallannut puoli Eurooppaa ilman ensimmäistäkään raskasta vaunua, mutta turhautuminen KV:n panssarointiin sai Saksan sodanjohdossa aikaan mielipuolisen fetissin raskaisiin ja fantastisen epäkäytännöllisiin vaunuihin. Se saattoi maksaa Saksalle koko sodan ja se, jos mikä, oli KV:n suurin ansio.

Seuraavalla sivulla: Centurion

Mainokset

2 thoughts on “Sata vuotta panssarivaunuja – Historian parhaat tankit, Osa 1 (1916-1959)

Kommentoi vapaasti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s