Taistelupanssarivaunut 2020-luvulla, osa 3: Suomen panssarivoimien tulevaisuus?

Tarvitseeko Suomi edelleen panssarivaunuja? Miten Suomen vastikään ostamat Leopardit pärjäävät panssarivaunujen uuden sukupolven esiinmarssissa?

Näistä ensimmäiseen, Iltasanomien jo vuonna 2014 esittämään arvelukseen Suomen tarpeesta uusille panssarivaunuille vastattiin jo tämän blogisarjan ensimäisessä ja toisessa osassa. Mutta vaikka maasodankäynti on sittemmin tehnyt paluun Euroopan maaperälle, ei Venäjän viime vuonna esittelemän uuden T-14 Armatan haasteesta länsimaiden 70- ja 80-luvuilta peräisin oleville vaunuille ollut vielä Leopard-kauppojen aikana vielä tietoa. Ovatko Suomen kaksi vuotta sitten käytettyinä ostamien saksalaisten kissapetojen kynnet siis tarpeeksi terävät vielä ensi vuosikymmenelläkin?

Miksi Suomi ostaa sata Leopardia, vaikka toiset maat luopuvat panssareista?

– Iltasanomat, 21.1.2014

Vaikka Armatan käyttöönotto ja yleistyminen Venäjän asevoimissa on edelleen kaikkea muuta kuin varmaa, on Armata joka tapauksessa konseptina vallankumouksellinen. Se on suunnannäyttäjä seuraavan sukupolven taisteluvaunuille niin idässä kuin lännessäkin, mutta ennen kaikkea se on uhka länsimaiden panssarintorjuntakyvylle. Armata on ensimmäinen itärajan takainen panssarivaunu sitten kylmän sodan vuosien, joka uhkaa tehdä länsimaiden panssarivaunuista ja panssarintorjunta-aseista kertaheitolla vanhentuneita. Vaikka panssarivaunut yksittäisenä asejärjestelmänä eivät sotilaallista tasapainoa yksin hetkautakaan, on Venäjä pelkällä Armatan olemassaololla pakottanut länsimaat tekemään mittavia investointeja jo unohduksen partaalla olleeseen aselajiin.

1920px-vdayrehearsal05052016-24
Venäjän T-14 Armata. Miehistön luukut ovat tornin etupuolella vaunun rungossa. Tähystys tornin taakse jääviin kuolleisiin kulmiin vaunun taakse ja sivuille onnistuu torniin upotettujen kameroiden, tornin päällä sijaitsevan johtajan kääntyvän kameran ja ajajan peruutuskameran avulla. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Armata uhkaa tehdä länsimaiden panssarivaunuista ja panssarintorjunta-aseista vanhentuneita.

Armatan mullistavin ominaisuus on koko vaunumiestön sijoittaminen vaunun rungossa olevaan yhtenäiseen, panssaroituun miehistökapseliin. Ratkaisu vähentää panssaroinnin tarvetta muualla vaunussa ja erityisesti miehättämättömäksi muutetussa tornissa, joka on perinteisesti ollut vaunujen raskaimmin panssaroitu alue. Keskittämällä raskain suojaus yhteen paikkaan miehistökapselin ympärille, on vaunun etuosa voitu panssaroida paljon aiempaa vahvemmin vaunun kokonaismassaa kasvattamatta ja liikkuvuutta uhraamatta. Armatan miehistötilan panssarointi uhkaakin olla jykevämpi, kuin mitä länsimaisten vaunujen – myös Suomen Leopardien – käyttämät tykit pystyvät parhaimmillaankaan läpäisemään. Samanlainen shokki koettiin länsimaissa viimeksi 70-luvulla Neuvostoliiton paljastaessa silloin ylivoimaiseksi pelätyn, joskin myöhemmissä sodissa lähinnä maalitaulun mainetta niittäneen T-72-vaununsa.

Panssarointi ei kuitenkaan ole panssarivaunujen tärkein ominaisuus. Saksalaiset panssarit eivät vyöryneet Puolan ja Ranskan läpi muita paksumman panssariteräksen ansiosta, eivätkä amerikkalaiset Abrams-tankit dominoineet Persianlahden sodassa uraanilla vahvennetun panssarointinsa takia. Panssarointi yksistään ei tee vaunusta menestyjää taistelukentällä, eikä se välttämättä edes auta vaunun selviytymistä taistelussa, mikäli sen saavuttamiseksi tehdyt kompromissit vaunun muissa ominaisuuksissa ovat liian suuria.

Armatan ratkaisulla on panssaroinnin ohella toki muitakin etuja: miehistön ei tarvitse missään tilanteessa olla taistelun aikana samassa tilassa vaunun ampumatarvikkeiden kanssa, ja miehistön yhteistyö helpottuu ajajan, johtajan ja ampujan istuessa rinnakkain samassa tilassa ja jakaessa toistensa näkymät ja tilannetietoisuuden.

Ratkaisulla on kuitenkin myös useita haittapuolia.

Panssarointi ei ole panssarivaunun tärkein ominaisuus.

Vaunun johtaja on perinteisesti sijoitettu aina vaunun torniin, josta johtajalla on paras mahdollinen näköala joka suuntaan vaunun ympärille. Johtaja on voinut tähystää tornin katolta joko omilla silmillään tai panssarin suojasta katolla olevien periskooppien tai kameroiden avulla. Periskoopeilla tai pää ulkona tähystäessään johtaja on voinut tähystää sivuille tai taakse vain päätään kääntämällä. Luukkuaan raottamalla johtaja on voinut myös antaa käsimerkkejä tai huutaa komentoja lähistön muille joukoille, käyttämättä vaunun radiota. Korkeammalle luukustaan nousemalla vaununjohtaja on lisäksi voinut auttaa ajajaa tähystämällä vaunun kuolleisiin kulmiin jäävää lähimaastoa, tai esimerkiksi tähystää korkean maastoesteen yli paljastamatta koko vaunua.

Syvällä rungossa istuva vaununjohtaja ei voi tehdä näistä mitään.

Nämä tähystysongelmat ovat toki osittain ratkaistavissa useilla, jatkuvasti eri suuntiin kuvaavilla kameroilla sekä kääntyvillä tähtäinkameroilla vaunun katolla. Toisin kuin perinteisistä periskoopeista, kameroista näkymä ulkomaailmasta saadaan vietyä miehistötilan näytöille, joilta jokainen miehistön jäsen voi tähystää tarvittaessa mihin tahansa suuntaan. Täyden 360°-näkökentän tarjoavaa kamerajärjestelmää on lännessä kehitetty ainakin saksalaisen Rheinmetallin toimesta, mutta palveluskäyttöön järjestelmää ei tiettävästi ole vielä saatu.

Teräväpiirtokameroiden ja litteiden laajakuvanäyttöjen aikakaudella kameroilla toteutessa tähystysratkaisussa on kiistatta etunsa, mutta tosielämässä näytöllä olevan kuvan pyörittäminen ei kuitenkaan ole yhtä sujuvaa kuin tietokonepeleissä, eikä se nopeudessa tai näkökentän laajuudessa päihitä pään kääntämistä tai silmillä vilkaisua. Nykyisissä vaunuissa ei liioin ole tilaa useille vierekkäisille laajakuvanäytöille, joilla yhden näytön suppeaa näkökenttää saataisiin laajennettua.

Leopard 2 turret interior
Leopard 2 -vaununjohtajan työpiste tornissa. Mustat laatikot johtajan pään ympärillä ovat tähystysprismoja eli kiinteitä periskooppeja. (Kuva: Wikimedia Commons)

Ideaalitilanteessa kameroilla vaunun ympäristöstä luodun saumattoman panoraamakuvan saisi kiinteiden näyttöjen sijaan suoraan miehistön kypäränäytöille eräänlaisena virtuaalinäkökenttänä. Tällöin vaunun johtaja tai ampuja voisivat nähdä virtuaalilaseillaan vaunun seinien “läpi” ja tähystää vaunun ympäristöä vain päätään kääntämällä, eikä tähystys kärsisi nykymallisten mekaanisesti kääntyvien kameroiden ja niiden kömpelöiden käsiohjainten hitaudesta.

Oculus Riftin ja Samsung Gear VR:n kaltaisten virtuaalilasien kehittymisen ja yleistymisen myötä vaunun seinien läpi tähystäminen voi olla todellisuutta jo muutaman vuoden sisällä. Sotavälineiden on kuitenkin oltava oleellisesti heiveröisiä kaupallisia härpättimiä kestävämpiä; sotilaan käsissä särkyy kaikki, mikä voi särkyä, eikä säännöltä ole turvassa edes 60 tonnia painava panssarivaunu.

Se ei ole estänyt pyrkimyksiä kehittää virtuaalilaseja myös sotilaskäyttöön, mutta kehitys on ylimääräisen haasteen vuoksi ollut viihde-elektroniikan kehitystä hitaampaa. Useita sovelluksia samasta ajatuksesta on kuitenkin tulossa lähivuosina markkinoille. Tunnetuin niistä lienee F-35-häivehävittäjään kehitetty kunnianhimoinen, yli 350 000 euroa maksava kypärä, jonka avulla koneen lentäjän tulisi kyetä tähystämään myös koneensa rungon läpi. Panssarivaunuille vastaavaa järjestelmää kehittävät parhaillaan ainakin brittiläinen BAE Systems ja israelilainen Elbit.

M1A1 Abrams turret interior
Johtajan ja ampujan paikat yhdysvaltalaisen M1A1 Abrams -panssarivaunun tornissa. Vaununjohtaja istuu tornin oikealla puolella, ampuja hänen edessään (vas. alhaalla) ja lataaja (ei kuvassa) tornin vasemmalla puolella. Kuvassa vasemmalla näkyy johtajan ja lataajan välissä olevan tykin peräkappale. (Kuva: Wikimedia Commons)

Mikään järjestelmistä ei ole kuitenkaan ehtinyt operatiiviseen käyttöön, eikä F-35:n huippukalliin kypärän edes odoteta toimivan mainostetulla tavalla ennen vuoden 2017 loppua. Mikä siis on todennäköisyys, että Venäjä olisi kyennyt päihittämään Yhdysvallat ja muut länsimaat elektroniikan kehityksessä ja rakentamaan toimivan järjestelmän Armata-miehistöilleen? Ei suuri, sillä sellaista ei T-14:n yhteydessä edes mainosteta. Vaunun miehistö on siis edelleen sidottu tähystämään ulkomaailmaa vain etusektoriin näkevillä prismoillaan, tornin katolle sijoitetulla kääntyvällä johtajan kameralla, sekä tornin mukana kääntyvillä pääaseen tähtäimillä. Näin ollen Armata on olennaisesti tornin päältä tähystämisen mahdollistavia länsivaunuja sokeampi.

Armata on runkoon sijoitetun miehistötilansa ja perinteisten tähystyslaitteidensa vuoksi olennaisesti Suomen Leopardeja sokeampi.

Mutta vaikka virtuaalilasit ratkaisisivatkin T-14:n tähystysongelmat ennen vaunun sarjatuotantoa, eivät ne poistaisi vaunun rakenteesta johtuvaa rajoitusta käsimerkeillä johtamiselle. Venäläinen doktriini ei tosin ole antanut käsimerkeillä johtamiselle mitään arvoa enää vuosikymmeniin, sillä nykyistenkään venäläisvaunujen omasuojajärjestelmät eivät toimi, jos vaunujen luukut eivät ole kiinni. Käsimerkein johtaminen ei siis tule kyseeseen. Mutta muista venäläisvaunuista ja länsivaunuista poiketen Armata on rakenteensa vuoksi täysin riippuvainen elektronisten johtamisjärjestelmiensä toimivuudesta.

PANSSAREIDEN PERUSTEITA:
Miten panssarivaunuja johdetaan?
 
Panssarivaunuissa on perinteisesti kolmi- tai nelihenkinen miehistö: johtaja, ajaja, ampuja ja useimmissa länsivaunuissa myös lataaja. Vaunun johtaja kertoo ajajalle, mihin haluaa vaununsa liikkuvan, osoittaa maaleja ja antaa tulikomentoja ampujalle, sekä kertoo lataajalle, mitä ampumatarviketta putkeen seuraavaksi työnnetään.
 
Yksinäinen panssarivaunu on taistelukentällä kuitenkin helppo maali, kuten Syyrian sodasta julkaistut videot ovat toistuvasti osoittaneet. Panssarivaunuja käytetäänkin yleensä vähintään 3- tai 4-vaunuisina joukkueina, joiden joukkueenjohtajat ovat samalla myös omien vaunujensa vaununjohtajia. Asiansa osaavat armeijat pyrkivät käyttämään panssarivaunuja keskitetysti ja mielellään yhdessä muiden mekanisoitujen joukkojen kanssa.
 
Vaununjohtajan tärkeimpänä tehtävänä onkin oman vaununsa liikkeen ja toiminnan koordinointi toisten vaunujen ja muiden ympärillä olevien joukkojen kanssa. Omaa vaunuryhmäänsä eli miehistöään vaununjohtaja johtaa suullisilla käskyillä, mutta yhteydenpitoon toisten vaunujen tai muiden joukkojen kanssa suulliset radiokomennot eivät aina ole paras mahdollinen väline. Laajakaistaisten satelliittiyhteyksien kehitys on tuonut taistelukentille kosketusnäytöllä toimivia johtamisjärjestelmiä, joiden avulla käskyjen ja vihollishavaintojen välittäminen onnistuu suoraan reaaliajassa päivittyvältä ja omien joukkojen sijainnit näyttävältä karttanäkymältä. Niiden ja radion lisäksi vaununjohtaja voi turvautua myös perinteisiin käsimerkkeihin.
 
Luukku raollaan käsimerkein johtaminen voi kuulostaa antiikkiselta menetelmältä tänä radio-, satelliitti- ja 4G-yhteyksien aikakaudella. Käsimerkeillä on kuitenkin paikkansa myös modernilla taistelukentällä. Käsimerkit eivät ruuhkauta joukkueen tai komppanian radioverkkoa eivätkä ne ole alttiita elektroniselle häirinnälle tai kuuntelulle. Käsimerkein johtaminen ei liioin pääty viestiyhteyssatelliitin tuhoutuessa kiertoradalla. Suoralla näköyhteydellä toimivat laser-pohjaiset datayhteyhdet mahdollistavat kommunikoinnin myös ilman radio- tai satelliittiyhteyksiä, mutta ne ovat vasta kehitysasteella.
 
Inside Leopard MBT Revolution turret
Kuva: Modernisoidun Leopard 2:n taistelutilaa. Johtajan paikka kuvassa etualalla ja ylhäällä, ampujan paikka keskellä ja alhaalla. (Kuva: Rheinmetall)

T-14 Armata on suunniteltu venäläiseen tarpeeseen, eikä sen puutteilla välttämättä ole minkäänlaista merkitystä Ukrainan tai Syyrian kaltaisilla avarilla taistelukentillä, joilla taisteluetäisyydet mitataan kilometreissä eikä maasto juuri anna suojaa vaunujen yllättämiseksi lähietäisyydeltä. Vaunumiehistöjen putkinäköisyys ei ole ongelma, jos vihollinen joka tapauksessa havaitaan suurentavaa optiikkaa vaativilta etäisyyksiltä. Myös käsimerkein johtaminen kävisi vaikeaksi, jos omien vaunujen väliset etäisyydet on mahdollista levittää yli sataan metriin.

Suomessa maasto on kuitenkin peitteistä ja toisin kuin usein kuvitellaan, metsä on myös vaunujen suosimaa maastoa. Puusto antaa tehokkaasti suojaa sekä tähystykseltä että tulelta niin maasta kuin ilmastakin. Havut pitävät tehokkaasti piilossa paitsi silmiltä, myös lämpökameroilta, eivätkä ylhäältä hyökkäävät ohjukset tai siroteammukset yleensä pidä tiheistä latvuksista. Sen sijaan jokainen metsän ympäröimä peltoaukea on vaunulle potentiaalinen surmanloukku rynnäkkökoneiden, taisteluhelikoptereiden, panssarintorjuntaohjusten ja toisten panssarivaunujen ristitulessa.

Suomalainen metsämaasto on myös panssarivaunujen suosimaa maastoa.

Vaunujen hakiessa suojaa metsistä myös tyypilliset havaintoetäisyydet lyhenevät. Niinpä taisteluetäisyydet suomalaisessa metsämaastossa mitataan useammin kymmenissä tai sadoissa kuin tuhansissa metreissä. Vaunuille kymmenien metrien etäisyydet vastaavat jokseenkin tarkkuuskiväärin käyttämistä sisätiloissa, mutta toisinaan jalkaväki voi yllättää panssarivaunut vieläkin lähempää, vain metrien päästä. Tällöin, ja sen välttämiseksi, vaunumiehistöjen on kyettävä tähystämään ja tulittamaan lähimaastoaan tehokkaasti, tarkasti ja nopeasti. Putkinäköinen vaunumiehistö on suomalaisessa maastossa helposti kuollut vaunumiehistö. Venäjän Armata ei nykymuodossaan siksi sovellu erityisen hyvin suomalaisessa maastossa taistelemiseen.

Kunnes virtuaalilasit joskus lähitulevaisuudessa yleistyvät myös taistelupanssarivaunujen vakiovarusteena, on luukun alta tähystäviä silmäpareja vaikea päihittää kameroilla ja näytöillä. T-14 Armata ja sen miehittämätön torni osoittaa kuitenkin kiistatta tulevaisuuden suuntaa, vaikka ratkaisun haittapuolet voivat vielä nykyisellä teknologialla ylittää siitä saadut edut – ainakin suomalaisessa maastossa. Seuraavan sukupolven länsivaunut todennäköisesti seuraavat Armatan esimerkkiä – mutta virtuaalilaseilla varustettuina.

Merkava Mk 4
Kuva: Israelin uusin taistelupanssarivaunu Merkava Mk 4. Vaunun johtaja, ampuja ja lataaja on sijoitettu perinteiseen tapaan vaunun torniin, ja miehistön luukut ja tähystysprismat ovat ajajaa lukuun ottamatta tornin katolla. (Kuva: Wikimedia Commons)

Kaukana ei ole sekään hetki, jolloin ainakin osa etulinjan panssarivaunuista on täysin miehittämättömiä ja miehitetyt vaunut jäävät robottivaunuja kauko-ohjaaviksi komentovaunuiksi. Tällöin yksittäisen taistelupanssarivaunun ohjaaminen voi muistuttaa enemmän nykyisiä konsolipelejä kuin tämän päivän panssarisodan todellisuutta Ukrainassa, Irakissa tai Syyriassa. Armata on ainakin osittain valmis etäohjattavaksi vaunuksi jo nyt, ja lienee ensimmäinen palveluskäyttöön hyväksytty taistelupanssarivaunu, jonka valmius etäkäyttöön on huomioitu jo vaunun suunnittelussa.

Mutta entä ne Suomen Leopardit?

Venäjän T-14 Armata on pakottanut länsimaat tekemään mittavia investointeja jo unohduksen partaalla olleeseen aselajiin.

Armatan panssarointi uhkaa tehdä Suomen Leopardeista hampaattomia samalla tavalla, jolla neuvostovaunujen nopea kehitys Talvisodan kynnyksellä teki museotavaraa suomalaisista panssarintorjunta-aseista. Leopardien tykit valmistanut saksalainen Rheinmetall on kuitenkin kehittämässä Saksan seuraavan sukupolven vaunulle tarkoitettua uutta, nykyistä suurempikaliiperisempaa ja tulivoimaisempaa 130mm panssarivaunukanuunaa, jota se esitteli vastikään Ranskassa järjestetyillä Eurosatory 2016 -messuilla. Ase voidaan ainakin nykyisten suunnitelmien mukaan päivitää tarvittaessa myös Suomen Leopardeihin, mikäli Armata itärajan takana yleistyy vanhojen neuvostoaikaisten vaunujen tilalla.

Armatan panssaroinnin lännelle aiheuttamista harmaista hiuksista huolimatta Suomen Hollannista ostamat Leopard 2A6:t ovat moderneja ja suorituskykyisiä taistelupanssarivaunuja. Niin moderneja, että Hollanti on ehtinyt jo katumaan niiden myymistä Suomelle. Leopardit ovat myös erinomaisesti Suomen olosuhteisiin sopivia ja kehittyvän uhkan mukaan päivitettyinä käyttökelpoisia ainakin 2020-luvun loppuun saakka.

Silloin Suomen tarve uusille taistelupanssarivaunuille riippuu yksinomaan Venäjän ja sen asevoimien kehityksestä. Jos hyvin käy, Suomikin voi silloin siirtyä aikaan, jolloin ainoat panssarivaunumme ovat Panssarimuseossa. Jos ei, niin Saksan ja Ranskan seuraavan sukupolven taistelupanssarivaunu lienee silloin jo valmis ottamaan paikkansa Maavoimiemme ykkösnyrkkinä Leopardien tilalla.

 

Korjaus 22.6.: Alkuperäisessä tekstissä väitettiin, ettei Armatassa ole kameroita 360° näkökentän muodostamiseen. Armatan torniin on kuitenkin upotettu tätä tarkoitusta varten kuusi eri suuntiin kuvaavaa kameraa.

Mainokset

4 thoughts on “Taistelupanssarivaunut 2020-luvulla, osa 3: Suomen panssarivoimien tulevaisuus?

  1. Mielenkiintoinen artikkeli. Muutamia mieleen tulleita huomioita alla.

    Tuo linkki jossa mainittiin T72:n niittäneen mainetta lähinnä maalitauluna toimimiselle Irakissa ei välttämättä anna ihan oikeaa kuvaa T72:sta. Venäläiset myivät Irakiin ns. ”monkey-model” T72:n, joka oli ominaisuuksiltaan huonompi kuin heidän omassa käytössään ollut. Linkin artikkelista löytyi tietoa siitä että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen länsimaat pääsivät tutkimaan ko. tankkia ja yllättyivät suuresti siitä kuinka hyvä panssarointi siinä oli edestäpäin tuleville ammuksille ja ohjuksille. Tämän seurauksena kehitettiin ylhäältäpäin iskevät ohjukset ja ns. tandem-warhead jossa on kaksi panosta.

    Aseiden kehitys on jatkuvaa kilpajuoksua, mistä venäläisten Armata-tankki on hyvä esimerkki. Muunkinlaista kehitystä on tapahtunut viimeaikoina erityisesti tankkien omasuojajärjestelmissä.

    Reaktiivinen panssarointi on eräs esimerkki tästä. Sitä vastaan on sitten kehitetty mainittu tandem-warhead jossa on kaksi panosta, joista ensimmäinen laukaisee tankin reaktiivisen suojuksen, jolloin toinen panos pystyy läpäisemään tankin panssaroinnin.

    Viimeisin kehitysaste on venäläisten Arena-järjestelmä, joka laukaisee panoksen kohti tulevaa ohjusta tai RPG:n ammusta ja aiheuttaa sen räjähtämisen ennen kuin se osuu tankkiin, jolloin se ei vahingoita sitä. Panos räjähtää ilmassa ja sen suunnattu sirpalesuihku aiheuttaa tankkia kohti tulevan ohjuksen tms. tuhoutumisen. Panoksen laukaisu tapahtuu automaattisesti tutkan ohjaamana. Lisätietoa löytyy esim. Wikipediasta ja videoitakin on tehty sen toiminnasta todenmukaisessa tilanteessa (löytyy Googlella esim. haulla ” Arena Active Protection System”).

    Israelissa on kehitetty vastaavia järjestelmiä sekä tankeille että panssaroiduille miehistönkuljetusvaunuille.

    Israelin Merkava-tankeille on käytössä Trophy-järjestelmä (tai ASPRO-A), joka toimii samaan tapaan kuin venäläisten Arena-järjestelmä, mutta sillä on parempi, 360-asteen torjuntakyky. Se on osoittanut toimivuutensa käytännössä lukuisia kertoja, mm. torjumalla venäläiset Kornet- ja Konkurs-ohjukset jotka Hamas laukaisi Merkavaa kohden. Wikipediasta löytyy lisätietoa.

    Israelissa on kehitetty myös toinen järjestelmä nimeltään ”Iron Fist”. Sen toiminta perustuu räjähdyksen aiheuttamaan painevaikutukseen, joka tuhoaa tai suistaa hyökkäävän ohjuksen tai ammuksen radaltaan. Se tehoaa myös kineettiseen energiaan perustuviin nuoliammuksiin (Sabot-tekniikka) toisin kuin Trophy. Räjähdyspanos ammutaan automaattisesti tutkan ohjaamana kohti lähestyvää ohjusta tai ammusta ja se räjähtää lähellä sitä aiheuttaen voimakkaan painevaikutuksen. Sen sanotaan aiheuttavan potentiaalisesti vähemmän oheisvahinkoa (collateral damage) omille joukoille kuin Trophy, koska sillä ei ole sirpalevaikutusta.

    Iron Fist on hyväksytty v. 2009 Israelin Namer-miehistönkuljetusvaunujen suojaukseen. Ihan äskettäin, tämän vuoden kesäkuussa (2016) USA:n armeija on hyväksynyt sen omien miehistönkuljetusvaunujensa suojaukseen. Myös tästä järjestelmästä löytyy lisätietoa Wikipediasta.

    Venäläiset ovat sitten kehittäneet RPG-30:n, joka koostuu kahdesta osasta: pienemmästä valeraketista, joka ammutaan vähän ennen päärakettia/kranaattia. Valeraketti aiheuttaa esim. Trophyn suojapanoksen laukaisun, jonka jälkeen pääammuksella on n. 0.2-0.4 sekuntia aikaa osua tankkiin. Tuona aikana Trophy ei pysty laukaisemaan uutta suojapanosta venäläisten mukaan.

    Israelilaiset ovatkin jatkuvasti kehittäneet parannettuja versiota Trophystä. Aseiden ja vasta-aseiden kehittäminen on loputonta kilpajuoksua.

    Joka tapauksessa Suomenkin pitäisi oletettavasti hankkia tuollainen omasuojajärjestelmä sekä tankkien että panssaroitujen miehistönkuljetusvaunujen (MBT & IFV & APC) suojaksi. Muussa tapauksessa ne ovat liian haavoittuvia nykyaikaisille aseille. Trophyn hinnaksi mainittiin n. 300000 dollaria per tankki Wikipediassa. Iron Fist (light-versio) lienee jonkin verran halvempi, päätellen siitä että USAn armeija mainitsee sen eduksi edullisen hinnan (Wikipedian mukaan).

    Liked by 1 henkilö

  2. Kiitos kommentistasi Tutkailija.

    Irakin T-72M oli todellakin huonompi kuin Neuvostoliiton itsensä käyttämä T-72A, mutta vain samassa määrin kuin Neuvostoliiton vientiversiot muuallekin. Itä-Euroopan Varsovan liiton maat saivat saman T-72M:n kuin Irak, eli vaunu oli sellaisenaan itäblokin etulinjan vaunu, ei mikään ”monkey model”. Huomionarvoista on sekin, että T-72M oli monessa suhteessa modernimpi kuin alkuperäinen T-72.

    Irakin vaunujen huono menestys Persianlahden sodassa ei johtunut siitä, että T-72M olisi ollut erityisen huono vaunu, vaan siitä, että aika oli yksinkertaisesti ajanut siitä ohi. Varsovan liiton tai edes Neuvostoliiton omat, paremmat T-72:t eivät olisi pärjänneet yhtään paremmin, sillä tärkein syy T-72:n huonoon menestykseen Irakissa oli sen pimeätoimintakyvyssä. Toisin kuin länsimailla, Venäjällä ei vielä 90-luvullakaan ollut toimivia lämpötähtäimiä, eikä sellaisia ollut myöskään Irakin vanhoissa, Neuvostoliiton aikaisissa vaunuissa. Irakin vaunut olivat yöllä käytännössä sokeita moderneja Abramseja, Challengereita ja jopa päivitettyjä Pattoneita ja AMX-30:ia vastaan.

    Vihollisen havaitseminen on ensimmäinen ehto sen tuhoamiselle. Sitä voi peilata myös Armatan tähystysrajoitteisiin lähietäisyyksillä, joskaan ne eivät ole yhtä dramaattisia kuin vanhojen T-72:n pimeätoimintakyvyn puutteet.

    Aktiiviset omasuojajärjestelmät ovat todellakin merkittävä ja yleistyvä tekijä vaunujen suojassa, ja sellainen on myös Armatassa. Niitä ei tässä yhteydessä käsitelty, koska asia toisaalta vaatisi huomattavasti pidemmän ja seikkaperäisemmän käsittelyn, ja toisaalta järjestelmien käytännön tehokkuudesta on vain vähän tietoa julkisuudessa.

    Tykkää

  3. Tuo Irakin T-72 -tankista käyttämäni termi ”monkey model” oli peräisin artikkelista johon annoit linkin. Muuten siellä oli asia ilmaistu suurinpiirtein samoin kuin mitä yllä sanoit eli näin:

    ””The Soviets allowed Poland and Czech Republic to produce tanks with armor and FCS (Fire Control System) a generation behind what they had. Many countries including those of the middle east received downgraded versions of these tanks so called “monkey models”. The Iraqi ones used ammo which had been retired by the Russians themselves, they had malfunctioning sights, and no night vision or thermal vision. In desert warfare with bad visibility, these tanks had no chance of fighting against a credible enemy”

    Venäjä on kuitenkin modernisoinut tankkejaan ja nykyisissä T-72B3 -tankeissa on edelleen parannettu panssarointi ja ERA- reaktiivinen suojaus [explosive reactive armor (ERA)].
    Samoin niissä on uusi versio 125 mm tykistä (panssarivaunukanuuna) ja mikä merkittävintä, huomattavasti parannettu tietokoneohjattu tulenohjausjärjestelmä (FCS) jossa on kehittynyt optiikka sekä moderni yö/jokasään toimintainen tähystysjärjestelmä. Niihin saa tietojen mukaan myös modulaarisen APS-järjestelmän, joskaan ei välttämättä niin kehittynyttä kuin T-90 tankin Arena-järjestelmä.

    Armatan APS-järjestelmä on annettujen tietojen mukaan edelleen jatkokehitetty versio nimeltään Afganit. Sen sanotaan pystyvän torjumaan myös kineettiseen energiaan perustuvia nuoliammuksia (APFSDS).

    Modernisoidut T-72B3 sekä T-90 tankit joissa on APS-järjestelmä sekä panssaritorjuntaohjukset (ATGM) vaikuttavat jo sinällään vaaralliselta vastustajalta Suomen Leopard 2A6-tankeille joissa ei ole APS-järjestelmää.

    Kevyemmin panssaroidut IFV ja APC rynnäkköpanssari- ja miehistönkuljetusvaunut ovat Ukrainan konfliktin kokemusten perusteella erittäin haavoittuvia nykyaikaisille panssaritorjunta-ammuksille ja ohjuksille. Jopa niin että sotilaat mieluummin ”ratsastavat” niiden katolla kuin ovat niiden sisällä. Tässä valossa on loogista että USA on hyväksynyt Israelin Iron Fist – järjestelmän omien vaunujensa suojaksi. Amerikkalainen Raytheon ei ilmeisestikään ole onnistunut kehittämään kilpailukykyistä järjestelmää (Quick Kill).

    APS-järjestelmät näyttäisivät saavuttaneen sellaisen kehitystason että niitä kannattaa käyttää suojaukseen.

    Tykkää

    1. Oikeassa olet. T-72B3 ja T-90A ovat vaarallisia vaunuja, eivätkä vähiten Venäjälle Euroopasta myydyn teknologian, kuten lämpökameroiden ansiosta. Omasuojajärjestelmät tekevät myös vaunujen tuhoamisesta haasteellista. Näissäkin suhteissa Armata on todennäköisesti Venäjän nykyvaunuja edellä, vaikka se ei monessa mielessä länsivaunujen tasolle ylläkään eikä länsimaiden teknologista etumatkaa ole vielä kurottu umpeen.

      Armata on kuitenkin osoitus siitä, että Venäjä ei enää vain uudelleenlämmittele vanhaa Neuvostorautaa, vaan kykenee myös kehittämään uutta. Siihen lännen on reagoitava, jos etumatka halutaan säilyttää.

      Tykkää

Kommentoi vapaasti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s