Hornetin korvaajaehdokkaat aseistettuna

Edellisessä osassa Hornetin korvaajaehdokkaita käsittelevässä artikkelisarjassani tarkastelin uusia torjuntahävittäjäkandidaatteja pintapuolisesti. Tässä osassa tutkin ehdokkaiden aseistusta ja aseistamiseen olennaisesti liittyviä ominaisuuksia kussakin hävittäjässä. Suomen puolustusvoimien rajalliset resurssit eivät salli usean eri hävittäjämallin hankintaa kunkin tehtävätyypin suorittamiseen eikä nykyään se ole tarpeellistakaan. Hornetin korvaajalta tulee vaatia kattavaa kokonaisuutta yhteensopivien asejärjestelmien osalta, nykyaikaisia elektronisia häirintä- ja tiedusteluvälineitä sekä kykyä kantaa riittävä määrä ilma- ja maakohteet kattavaa aseistusta.

Korvaajaehdokkaista jokainen on lähtökohtaisesti monitoimihävittäjä: kykenevä suorittamaan kaikkia hävittäjälle perinteisesti tarkoitettuja tehtävätyyppejä. Kaikkien Suomelle todennäköisesti tarjolla olevien hävittäjien monitoimisuudesta huolimatta niiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja muun muassa runkosuunnittelussa, liikehtimiskyvyssä ja elektronisissa järjestelmissä. Hävittäjän runko ja sen sisällä kannettu laitteisto ovat kuitenkin itsessään hyödyttömiä, ellei koneella ole kykyä kantaa tehtävänsä vaatimaa aseistusta. Vertaillessamme Hornetin korvaajia aseistamisen osalta tulisi meidän ensisijaisesti kysyä: millaisista tehtävistä ilmavoimiemme koneiden tulisi suoriutua ja minkälaista aseistusta niiden tulisi niistä suoriutuakseen kantaa.

Ilmavoimien käytössä olevat Hornetit ovat lievästi muunneltuja versioita alkuperäisestä F/A-18C Hornetista, joka on tyypiltään laivaston käyttöön suunniteltu monitoimihävittäjä ja kykenee suoriutumaan kiitettävästi niin ilmasta-ilmaan- kuin ilmasta-maahan-tehtävissä.

Hävittäjälaivue 21 F-18 C Hornet varustettuna kahdella ulkoisella polttoainetankilla sekä kahdella AIM-9 Sidewinder infrapunaohjuksella. Kuva: Wikimedia Commons
Hävittäjälaivue 21 F-18 C Hornet varustettuna kahdella ulkoisella polttoainetankilla sekä kahdella AIM-9 Sidewinder infrapunaohjuksella. Kuva: Wikimedia Commons

Nykyisten torjuntahävittäjiemme suurin mahdollinen hyötykuorma on yhteensä 6200 kg ulkoista aseistusta yhdeksässä kiinnityspisteessä sisäisen tykin lisäksi. Ulkoisesti kannettu kuorma voi koostua mm. ilmasta-ilmaan-ohjuksista, ilmasta-maahan-aseistuksesta, polttoainetankeista tai yhdistelmästä edellämainittuja. Huomionarvoista Hornetin operatiivisen käytettävyyden kannalta on yhteensopivuus ainoastaan amerikkalaisten asejärjestelmien kanssa eikä yhteensopivuutta eurooppalaisvalmisteisiin koskaan tavoiteltukaan. Alla ovat Hornetin korvaajaehdokkien tiedossa olevat eri kantokyvyt lukuina:

Typhoon:    7500 kg, 13 kiinnityspistettä
Rafale:         9500 kg, 14 kiinnityspistettä
F-35:             8100 kg, 10 kiinnityspistettä, joista 4 rungon sisällä
Gripen E/F: 6000 kg, 10 kiinnityspistettä

Luvuista on havaittavissa, että Rafale päihittää suurinta potentiaalista hyötykuormaa tavoiteltaessa muut ehdokkaat. Mittava aseistuspotentiaali vastaa ranskalaishävittäjän kehitystavoitteita, suunniteltiinhan Rafale alunperin korvaamaan kaikki Ranskan ilmavoimilla aiemmin käytössä olleet ilmaherruus- ja maahyökkäyskoneet. Rafalea suunnitellessa katsottiin tärkeäksi, että ranskalaishävittäjä olisi yhtä suorituskykyinen ilmataistelutehtävää suorittaessaan kuin sen korvaamat ilmaherruushävittäjät, mutta tarpeeksi joustava suoriutuakseen esimerkiksi ilmasta-maahan-iskuista tai tiedustelusta saman tehtävän aikana. Aseistamisen kannalta ongelmallista Rafalessa on yhteensopivuus ainoastaan ranskalaisten asejärjestelmien kanssa sekä kilpailijoihin verrattuna puutteellinen aseistuksen ja koneen välinen tiedonsiirtokanava eli datalinkki. Toisin kuin muut vertailussa mukana olevat hävittäjät, Rafalen datalinkki on ainoastaan yhdensuuntainen eli mahdollistaa jo laukaistulle ohjukselle päivitetyn kohde- ja reittiohjeistuksen lähettämisen, mutta ei tiedonsaantia ohjuksesta takaisin. Ranskalaishävittäjän lentäjän tilannekuva on täten jonkin verran vajaampi kuin muissa kilpailijoissa.

Ranskan Ilmavoimien Rafale aseistettuna Syyriassa. Kuva: The Aviationist
Ranskan Ilmavoimien Rafale aseistettuna neljällä ilmataisteluohjuksella, kolmella polttoainetankilla sekä kahdella ristelyohjuksella. Kuva: The Aviationist

Eurofighter Typhoon pitää sisällään muutamia aseistuksen kannalta tärkeitä teknisiä vahvuuksia Rafaleen verrattuna. Typhoon on yhteensopiva niin eurooppalaisten kuin amerikkalaistenkin asejärjestelmien kanssa ja toisin kuin Rafale, se on varustettu kahdensuuntaisella datalinkillä. Eurofighterin datalinkki kykenee välittämään tietoa koneesta jo laukaistuihin aseisiin kuten Rafalenkin, mutta kahdensuuntaisella linkillä saavutetaan tiedonvälitys ohjuksen omasta tietokoneesta takaisin Typhooniin ja lentäjällä on täten tarkempi ymmärrys jo laukaistujen aseiden tilasta. Kahdensuuntainen datalinkki tarkentaa lentäjän tilannekuvaa ja mahdollistaa tiedonsaannin laukaistujen aseiden sensoreista sekä lukittumisesta kohteeseensa.

Kuninkaallisten Ilmavoimien Eurofighter Typhoon Libyassa. Kuva: Wikimedia Commons
Kuninkaallisten Ilmavoimien Eurofighter Typhoon aseistettuna neljällä laser-ohjautuvalla pommilla, kahdella ilmataisteluohjuksella, kahdella polttoainetankilla sekä ulkoisella tähtäysjärjestelmällä (rungon keskellä). Kuva: Wikimedia Commons

Lockheed Martinin F-35 kykenee amerikkalaisten lentokonevalmistajien perinteistä poiketen kantamaan myös joitakin eurooppalaisvalmisteisia aseita. Häivehävittäjän sisäisiin aseille varattuihin tiloihin voidaan sijoittaa kuitenkin vain rajallinen määrä tarjolla olevia ohjuksia ja pommeja sillä sisäisten tilojen mitat rajoittavat yhteensopivuutta. Esimerkiksi Eurofighterin ja Gripenin kantama eurooppalainen METEOR ilmataisteluohjus ei pituutensa vuoksi mahdu F-35:n sisäisiin asetiloihin. Eurofighterin ja Gripenin tavoin F-35 on myös varustettu kahdensuuntaisella datalinkillä, minkä lisäksi lentäjän parasta mahdollista tilannekuvaa tavoitellaan korkeatasoisten sensoreiden sekä datafuusion avulla. Lockheed Martinin hävittäjän suurin heikkous taistelukyvyssä tulee häiveominaisuuksien tavoittelun seurauksena, sillä mahdollisimman pienen tutkapinta-alan saavuttaakseen F-35:n on kannettava aseistuksena rungon sisäisissä tiloissa. Sisäisissä aseille varatuissa kiinnityspisteissä voidaan kantaa ainoastaan neljää ohjusta tai pommia. Ulkoisissa kiinnityspisteissään F-35 kykenee kantamaan verrattain kiitettävän määrän aseistusta, mutta ulkoisia kiinnityspisteitä käytettäessä häivehävittäjä uhraa tärkeimmän ominaisuutensa ja etunsa kilpailijoihin nähden.

F35armed
F-35:n kahteen rungon sisäiseen asetilaan voidaan sovittaa parhaimmillaan neljä ilmataisteluohjusta. Sisäisten tilojen lisäksi F-35:n siipiin voidaan liittää kuusi ulkoista kiinnityspistettä.

SAAB:n Gripenin suurin mahdollinen hyötykuorma on vertailuryhmästä pienin, sillä ruotsalaishävittäjä on myös joukon kevyin. Huomattavana etuna uuden Gripenin pienehköstä maksimikuormasta huolimatta sillä on kymmenen ulkoista kiinnityspistettä, mikä mahdollistaa tämän kevyeksi hävittäjäksi luokiteltavan koneen kantaa joustavan yhdistelmän ulkoista hyötykuormaa kuhunkin tehtävään. Eurofighterin tapaan Gripen on varustettu kahdensuuntaisella datalinkillä ja on yhteensopiva niin eurooppalaisten kuin amerikkalaistenkin asejärjestelmien kanssa.

Gripenin uuden sukupolven malli varustettuna kolmella ulkoisella polttoainetankilla sekä neljällä ilmataisteluohjuksella.
Gripenin uuden sukupolven malli varustettuna kolmella ulkoisella polttoainetankilla sekä neljällä ilmataisteluohjuksella. Kuva: Wikimedia Commons

Korvaajakandidaattien aseistuspotentiaalin tarkastelussa F-35:n sisäiselle kantokyvylle tulisi antaa erityistä huomiota. Suorittaessaan tehtävää ilman ulkoista aseistusta ns. ”puhtaassa konfiguraatiossa”, kantaa esimerkiksi torjuntatehtävään lähetetty F-35 vain neljää ilmataisteluohjusta. Parhaimmassakin tapauksessa neljä ammusta on korkeintaan tyydyttävä määrä siihen nähden, että torjuntatehtävää suorittamaan lähetetty Hornet olisi aseistettu 4+2 yhdistelmällä pitkänkantaman tutkahakeutuvia ohjuksia sekä lyhyen-kantaman lämpöhakeutuvia ohjuksia. Ilmataisteluaseistuksen lukumäärän kannalta on huomioitava, että puoliksikaan pätevää ja nykyaikaisella hävittäjällä lentävää vastustajaa vastaan on epärealistista odottaa täydellistä osumatarkkuutta edes uusimmilla versioilla amerikkalaisista AIM-120C AMRAAM ja AIM-9X Sidewinder-ohjuksista. Vain neljää ohjusta kantavan hävittäjän arvo ilmapuolustuksellemme taistelussa lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan on siten vähintäänkin kyseenalainen.

Suomen ilmavoimat käyttävät tällä hetkellä amerikkalaisia AIM-120 AMRAAM sekä AIM-9 Sidewinder ohjuksia Hornet-hävittäjiemme pääasiallisena ilmataisteluaseistuksena.
Suomen ilmavoimat käyttävät tällä hetkellä amerikkalaisia AIM-120 AMRAAM sekä AIM-9 Sidewinder ohjuksia Hornet-hävittäjiemme pääasiallisena ilmataisteluaseistuksena. Kuva: Nojatuolikenraali

Optimaalisissa testiolosuhteissa AMRAAMeilla on saavutettu noin 87% osumatarkkuus ja joidenkin asiantuntija-analyysien mukaan venäläisen Su-27 Flankerin moderneja variantteja vastaan osumatarkkuus tippuisi parhaimmillaankin noin puoleen. Venäjän asevoimilla on ollut runsaasti aikaa ja mahdollisuuksia kehitellä järjestelmiään ja ilmasotaoppiaan vastaamaan länsimaista näkoetäisyyden ulkopuolelta käytävää ilmataistelutapaa. Kohdatessaan lentueen nykyaikaisia venäläisiä hävittäjiä, kuluttaisi F-35 sisäisen aseistuksensa pikaisesti loppuun ja olisi joutuisi palaamaan tukikohtaansa uudelleen aseistamista varten. Irtautuessaan tehtävä-alueelta ilman aseistusta, F-35:n tulisi kyetä poistumaan itseään nopeampien ja liikehtimiskykyisempien vastustajakoneiden ohjuskantamalta eikä F-35 irtautumistilanteessa hyötyisi juurikaan häiveominaisuuksistaan. Lisähuomion arvoista F-35:n kannalta on amerikkalaisten lykkäämät AMRAAM- ja Sidewinder-ohjusten päivitykset, sillä niitä ei olle pidetty ensisijaisen tärkeinä Yhdysvaltain jo muutenkin ylivoimaisten ilmavoimien taistelukyvylle.

Joustavuus aseistuksessa on Eurofighterin ja Gripenin vahvuuksia vertailussa. Toisin kuin Rafale ja F-35, Typhoon ja Gripen ovat laajemmin yhteensopivia niin eurooppalaisten tuottamien kuin Yhdysvalloissakin valmistettujen asejärjestelmien kanssa. Vapaus valita tarjolla olevista järjestelmistä ominaisuuksiltaan parhaat ja optimoida ilmavoimien asekokonaisuus nykyaikaisimmilla asejärjestelmillä, oli ne tuotettu sitten Amerikassa tai Euroopassa, on Suomen puolustusvoimien käytettävissä olevien resurssien vuoksi äärimmäisen tärkeää. Ajantasaisen taistelukyvyn varmistaminen helpottuu jos ilmavoimamme eivät ole sidottuja yhteen toimittaja-maahan tai -yhtiöön, vaan vapaa valitsemaan tarjonnan seasta parhaan aseistuksen. Esimerkkinä valinnanvapauden tärkeydestä toimikoon amerikkalaisten ja eurooppalaisten ilmataistelu-ohjusten viimeaikainen kehitys, jossa eurooppalaisen MBDA-konsernin IRIS-T- ja METEOR- ohjukset ovat ohittaneet amerikkalaisen Raytheonin viimeisimmät Sidewinder- ja AMRAAM-ohjukset ominaisuuksillaan.

Näköetäisyyden ulkopuolella käytävässä ilmataistelussa tulisi käytössämme olla uusimmat ja suorituskykyisimmät asejärjestelmät, sillä tehokkaammilla ja tarkemmilla ohjuksilla pystytään kumoamaan vastapuolen lukumäärällistä ja/tai teknologista etulyöntiasemaa. Suomen ilmavoimien käytettävissä on rajallinen määrä ohjuksia ja hävittäjiä, jolloin jokaisen laukaistun ohjuksen osumatodennäköisyyden merkitys korostuu entisestään.

Seuraavassa osassa käsittelen lyhyesti torjuntahävittäjäkandidaatteja ilmataistelun näkökulmasta.

Mainokset

7 thoughts on “Hornetin korvaajaehdokkaat aseistettuna

  1. Hmm. Olen tuosta sikäli eri mieltä, että esimerkki F-35 osoittaa, että monitoimikone ajattelu voidaan viedä niin pitkälle, että ko kone ei tee mitään tehtävistä kuin korkeintaan tyydyttävästi.

    Samoin halvempaa on tuntunut olevan tuotta ”halpa” optimoitu kone jokaiseen tarkoitukseen. Esim A-10 on hyvin halpa, ja toimii erinpomaisesti. F-16 oli ”kohtuu halpa”, ja toimii hyvin tehtävässään.

    Mutta nyt F-35 kompleksi haluais päästä eroon sekä F-16sta että A-10, että saisi omittua vielä yhden aspektin koneeseensa, vaikka on jo edeltäkäsin selvää, että kyseinen kone ei niihin pysty. Fysiikan laeista ei voi saada poikkeusta.

    IsoT

    Tykkää

    1. Juuri näin. F-35:n ongelma alusta lähtien on ollut lisäominaisuuksien sisällyttäminen ja sitä kautta on tavoiteltu jokapaikan ”yleishöylää”. Sinänsä lähi-ilmatukeen F-35 saattaa olla kohtuullisen pätevä kunhan vastapuolen ilmatorjuntaa on heikennetty etukäteen Raptoreilla ja B-2:lla. A-10 suoraksi korvaajaksi F-35 ei sovellu millään tapaa.

      Tykkää

  2. Väärä tietoa:
    > ”Parhaimmassakin tapauksessa neljä ammusta on korkeintaan
    > tyydyttävä määrä siihen nähden, että torjuntatehtävää
    > suorittamaan lähetetty Hornet olisi aseistettu 4+2 yhdistelmällä
    > pitkänkantaman tutkahakeutuvia ohjuksia sekä lyhyen-kantaman
    > lämpöhakeutuvia ohjuksia.”

    F/A-18C Hornet kykenee kantamaan kylläkin 10 pitkänkantaman ja 2 lyhyen kantaman ohjusta, eli siis 10+2.

    ”>…edes uusimmilla versioilla amerikkalaisista
    > AIM-120C AMRAAM”

    Uusin versio AMRAAMista on kylläkin AIM-120D AMRAAM.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista.

      Haluaisin huomauttaa, että en missään kohtaa artikkelissani antanut ymmärtää että F/A-18C:n maksimikuormaus olisi ainoastaan 6 ilmataisteluohjusta. Esimerkkini 4 LRAAM + 2 SRAAM koskee lähinnä tapauksia, joissa halutaan rajoittaa siipikuormausta, kuten ilmaherruustehtäviä. Maksimikuormauksella rajoitetaan merkittävästi koneen kykyä suoriutua ilmataistelussa muita hävittäjiä vastaan.

      AIM-120D on kehityksessään saatu vasta IOC (Initial-Operational-Capability) tasolle, eli ohjus ei ole laajamittaisessa käytössä. AIM-120C on edelleen uusin operatiivisessa käytössä oleva ohjusmalli.

      Tykkää

  3. F-35 lähituki on todennäköisesti SDB pudottelua korkealta, ei niinkään tykkirynnäköitä. A-10 on lentävä tykki. F-35 tekee homman omalla tavallaan.

    Tykkää

    1. Mitä todennäköisimmin juuri näin. Brimstone-ohjuksen Amerikkalainen versio saattaisi myös olla osana F-35:n ilmasta-maahan aseistusta. Sellaisenaan F-35:n hyötykuorma on täysin riittävä USAF:n käyttötarkoituksiin, joko matalan intensiteetin konflikteissa tarkkuuspommituksiin tai osana laajempaa iskua vihollisen ilmapuolustusta tms. vastaan.

      F-35 ei kuitenkaan millään tavalla kykene yhtä laajamittaiseen ilmasta-maahan tukeen kuin ne F-16, F-18 ja A-10 hävittäjät, jotka niiden pitäisi korvata. Samaa mieltä jokseenkin vaikuttaa olevan Yhdysvaltain Kongressi ja ilmavoitat, jotka juuri hiljattain päättivät peruuttaa suunnitelmat A-10:n poistamiseksi käytöstä.

      Tykkää

Kommentoi vapaasti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s