Ilmapuolustuksen haasteita

Ilmavoimien Hornet-hävittäjät vanhentuvat 2020-luvulla ja niiden korvaajan hankintaprosessi on aloitettava jo tällä vuosikymmenellä. Tässä artikkelisarjassa tutkin tarjolla olevia ehdokkaita Hornetin korvaajaksi, ja tässä osassa keskitytään Suomen ilmapuolustuksen yleisiin haasteisiin. Artikkelisarjan ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Nykyisten hävittäjiemme tehtävä on vastata Suomen ilmavalvonnasta rauhan aikana ja sotatilanteessa hävittäjätorjunnasta. Ilmavoimien nykyiset Hornet-torjuntahävittäjät toimisivat pääasiallisesti omassa ilmatilassamme puolustuksemme voimakertoimena, estäen vihollista saavuttamasta täydellistä ilmaherruutta sekä tilanteen salliessa iskemällä maakohteita vastaan. Torjuntahävittäjät ovat tärkeä osa ilmapuolustusta, sillä maahan sijoitettuja ilmatorjuntaohjuksia meillä on vähän ja niiden peittoalue on erittäin suppea. Ilmapuolustuksemme kulmakiviksi maahan sijoitetuista ohjuspattereista ei ole: paras tämänhetkinen järjestelmämme ulottuu parhaimmillaan 30 kilometriin saakka ja soveltuu esimerkiksi yhden kaupungin tai tukikohdan ilmatilan puolustamiseen, mutta ei laajemman alueen suojaamiseen. Ilmatorjunnalla ei puolustuksen painopistettä myöskään kyetä  nopeasti muuttamaan. Hävittäjillä pystytään laajentamaan ilmatorjunnan kattavuutta joustavasti ja nopeasti sekä torjumaan ilmatilaamme saapuvia viholliskoneita kauan ennen kuin vihollinen itse ennättää pommitusetäisyydelle strategisesti tärkeistä kohteista tai ilmatorjunnastamme.

NASAMSNor
Norjalainen NASAMS-ilmatorjuntaohjus-laukaisin. Kuva: Wikimedia Commons

Strategisten kohteiden puolustamisen lisäksi vastustajan ilmaherruuden kiistäminen rajoittaisi sen kykyä tukea ilmasta käsin omien maajoukkojensa taistelua. Maahan sijoitettujen ilmatorjuntaohjusten ja hävittäjien yhteistyöllä pyritään tekemään Suomen ilmatilassa operointi kalliiksi ja riskialttiiksi. Sotatilanteessa Venäjän kanssa ei ole realistista olettaa 62:n Hornetin kykenevän puolustamaan koko Suomen ilmatilaa eikä edes kaikkia strategisesti tärkeitä alueita. Mikäli torjuntahävittäjien määrä uuden hävittäjäkaupan myötä supistuu entisestään, heikkenee myös ilmavoimien kyky toimia koko maan alueella. Teknologisesti ylivoimainenkaan hävittäjäkone ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.

Suomen yläpuolella käytävässä ilmasodassa tulee huomioida läheisyytemme Venäjään ja itärajan taakse sijoitetut pitkänmatkan ilmatorjuntaohjukset. Huomattavan kantamansa vuoksi Venäjän ilmatorjunta tulisi vaikuttamaan myös Suomen ilmatilassa käytäviin taisteluihin. Ilmatorjunta-ohjusjärjestelmien kahden viime vuosikymmenen aikana tehty kehitystyö on kasvattanut ohjusten kantamaa satoihin kilometreihin. Niiden valmistajien mukaan nykyaikaisimmilla torjuntajärjestelmillä jopa hävittäjän kokoisen kohteen tuhoaminen onnistuu satojen kilometrien päästä. Nykyisissä uhkakuvissamme ja suunnittelussamme erityisessä asemassa ovat epäilemättä itärajan taakse sijoitetut S-300 ja S-400 -ilmatorjuntapatterit. Nämä kehittyneet ohjusjärjestelmät ovat viime aikoina aiheuttaneet huomattavasti päänvaivaa länsimaisille sotilasasiantuntijoille ja poliitikoille Yhdysvalloista Israeliin asti. S-300-järjestelmän viimeisimmät kehitysversiot edustavat maailman huipputasoa ja ainakin paperilla sen sekä S-400:n maksimikantamat ovat riittävät kattamaan koko Suomen ilmatilan itärajan takaakin. Ajatus siitä, että tarkasti vaalitut ja kalliit ilmavoimamme olisivat maaleina Venäjältä laukaistuille ilmatorjunta-ohjuksille jo ilmaan noustessaan on vähintäänkin pelottava, mutta onneksi todellisuudessa tilanne ei ole aivan näin pessimistinen.

S-400firepos
S-400 Triumf Ohjusjärjestelmän tuliasema. Kuva: Wikimedia Commons
1280px-S-300PMU2_-_MAKS_2007
S-300PMU2 Ohjuslaukaisin, järjestelmään sisältyy erillinen tutka-asema tulenohjaukseen. Kuva: Wikimedia Commons
S-300 ja S-400 ilmatorjuntajärjestelmien kantomatkat karttapohjalla.
Itärajalle sijoitettujen S-300 ja S-400 järjestelmien teoreettiset maksimikantamat.

Teoreettisesti ajateltuna ja valmistajan ilmoittamiin tietoihin luottaen itärajan taakse sijoitettu raskas IT-ohjuspatteri kykenisi tuhoamaan esimerkiksi Tampereen lähettyviltä ilmaan nousevan hävittäjän. Käytännössä raskaiden ilmatorjunta-ohjusten soveltaminen tällä tavalla on kuitenkin äärimmäisen haasteellista kun vastassa on pätevä vastustaja. Hävittäjän kokoisen kohteen tuhoaminen raskaan maasta laukaistavan ohjuksen maksimikantamalla on käytännön kannalta lähestulkoon mahdotonta, ellei kohde itse tee aktiivisesti yhteistyötä lentämällä suoraan kohti maasta laukaistua ohjusta. Taktisesti ja operatiivisesti kannattavan osumatodennäköisyyden saavuttamiseksi nykyaikaista hävittäjää vastaan tulisi niin maasta kuin ilmasta laukaistulla ohjuksella olla lentonsa loppuvaiheessa polttoainetta riittävästi sekä kohteen väistöliikkeisiin vastaamiseen että ohjuksen omiin kurssinkorjauksiin. Sotatilanteessa itärajan taakse sijoitetut S-300 ja S-400 ohjukset saattaisivat realistisesti kyetä uhkaamaan nykyaikaista hävittäjää n. 100 – 150 kilometrin etäisyydellä. Arvio perustuu kuitenkin vain avointen lähteiden tietoon, ja ohjusten todellinen suorituskyky sekä länsimaiden arviot siitä ovat tarkoin varjeltua tietoa

Pääasiallisena uhkakuvana ilmavoimillemme voidaankin edelleen pitää vastapuolen hävittäjiä ja ilmasta laukaistavia pitkänmatkan ohjuksia. Hornetin korvaajalta olisi siten syytä vaatia ensisijaisesti hyvää kykyä suoriutua nykyaikaisen ilmataistelun vaatimuksista, mutta huomioiden edellä mainitun nykysukupolven ilmatorjuntajärjestelmien taistelukentälle tuoman uhan.

Seuraavassa osassa katsaus korvaajaehdokkaisiin ja niiden perusominaisuuksiin.

Mainokset

Kommentoi vapaasti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s